95

Liian paljon painetta joka suunnalta.
Vauva venyttää takapuolellaan vatsapeitteitä - öisin napaani kutittaa ja särkee. Näen painajaisia raskausarvista - olen aivan varma että niitä ehtii tulla vielä reilussa viikossa.
Kaiken fyysisen lisäksi minun täytyy kuunnella "normaalien" raskaana olevien naisten paskanjauhantaa. Ja tietysti myös ihan vain normaalien ei-raskaana olevien naisten paskanjauhantaa. Omana mukavana lisänään mahdollisten tyhmänrohkeiden miesten paskanjauhanta. Naisen raskausvartalohan kuuluu kaikille - hyvässä ja pahassa.
Ruokavaliota ja painoa käsittelevien juttujen keskellä tunnen itseni valitettavan normaaliksi syömisineni. Kuulin nimittäin eilen hassun lausahduksen koskien neuvolapunnituksia. Eräs minulle läheinen, aivan läpeensä normaali naishenkilö kertoi minulle aivan noin ohimennen välttelevänsä syömistä ennen neuvolaan menoa, ettei paino olisi turhan korkea punnituksessa. Jäin tuijottamaan tyhjyyteen varmasti hyvin viisaan näköisenä.
Siis mitä helvettiä?! Itsehän saatan syödä vielä enemmänkin ennen neuvola-käyntejä kuin normaalina päivänä, ettei tulisi nälkä meno- ja/tai paluumatkalla.
Iskee väistämättä päälle ahdistus. Tarkemmin sanoen LÄSKIAHDISTUS. Mikä oikeus normaaleilla ihmisillä on jättää aterioita väliin - tiedostamatta tai tiedostetusti. Kysymys, jota voisin kuvitella jokaisen syömishäiriöisen pohtineen tahollaan.
Jos minä jättäisin yhdenkin aterian välistä - ja vielä hoilottaisin siitä ympäri kyliä - saisin niskaani käsittämättömät määrät moraalisaarnoja. Kuinka olen "anorektinen" ja "vastuuton" ja "sairas". Vaikka minun painoni ja vatsani  ympärys on noussut määrällisesti enemmän kuin tämän normaalin neuvolapunnitusta ennen paastoavan naisen.
Jos minun painoni ei ole jokaisella neuvolakerralla noussut - otetaan puheeksi tämä minun "syömiseni".
Miten syömishäiriö lopulta määritellään? Jos minä en kertoisi taustastani neuvolassa, olisinko aivan samalla viivalla muitten naisten kanssa? Olisinko normaali?
Mikä velvollisuus minulla on mallikelpoiseen syömiseen jos muillakaan ei sitä ole? Lapsellinen uhma nostaa päätänsä jostakin syvältä.
Minun pääni sisällä on taas Se ääni. Kyllähän sen tietää miten tässä aina käy.

94

Minun vatsassani liikkuu jokin. On liikkunut jo monta kuukautta. En ole tuntenut nälkää, en. En ole kuullut vatsan kurinaa kuin viimeksi keväällä. Vatsa ja rintamus kasvavat hitaasti, mutta varmasti - muut osat minussa eivät. Painoa kertyy ihailtavan oikeaoppisesti vaikka herään usein keskellä yötä syömään ranskalaisia ja majoneesia. Minä en voi estää itseäni syömästä, jokin syö minua.
Mikä minut täyttää? Mikä minussa asuu?
Se on Leijonan pentu.
Jo vuosia sitten pohdin miltä syömishäiriöisestä tuntuu olla raskaana - lähinnä anoreksiaan taipuvaisesta. Ihmeen helppoa se on ollut, vaikkakin pelkään. Pelkään kymmenen lisäkilon ylitystä, pelkään uusia kymmenlukuja. Pelkään vatsan korkeuden mittaamista, verenpaineen mittaamista, mittaamista, mittaamista - MITTAAMISTA. Olen huomannut olevani allerginen kaikille mittauksille. Kun minun ennen niin alhainen verenpaineeni välillä nousee kymmenisen pojoa vielä aivan normaaleihin ja jopa alhaisiin lukemiin käyttäydyn aivan kuin olisin tehnyt jonkin kammottavan rikoksen. Jos liian alhainen hemoglobiini nousee hyviin lukuihin - olen pettynyt. Miksi petyn lukujen suurentuessa vaikka ne tarkoittaisivat vain hyvää?
Välillä en huomaa raskauttani itsekään - vatsa on toki suuri. Mutta se on kompakti, kova ja kiinteä. Mutta samalla groteski, pelottava ja niin tosiaan - kova! Kovuus tuli yllätyksenä. Luulin raskausvatsan olevan pehmeämpi eikä muistuttavan naisellisen naisen vatsan sijasta kovalla rasvalla itseään sisältäpäin vuoranneen keski-ikäisen miehen kaljamahaa.
Raskauden aikana olen yrittänyt syödä paremmin - ja Leijonan mukaan onnistunutkin siinä. Olen maistanut monia pieniä juttuja, joita olen viimeksi syönyt ehkä lapsuudessa. Muutamaa lajia lämmintä ruokaa - paljon pelättyä makaroonilaatikkoa, erilaisia keittoja ja pinaattilettuja. Karjalanpiirakkaa ja kermamunkkia. Erilaisia maitosuklaita, itsetehtyä joulupiparia ja riisipuuroa. Olen jopa useaan kertaan syönyt kokonaisen kananmunan - siis myös sen munan keskellä sijaitsevan keltaisen asian, jota myös perisynniksi kutsutaan. Leijonan pentu on ottanut ravintonsa minusta tehokkaasti ja on kasvanut ja kehittynyt ahdistuksestani ja välillä huonosta syömisestäni huolimatta. Mielessäni voisin siis huutaa hurraata - minä, sairaista sairain, omaan napaani tuijottava syömisvammainen olen viimeisten yhdeksän kuukauden aikana kasvattanut vatsassani ennakkotietojen mukaan terveen ja uutuuttaan hohtavan ihmisen. Ihan kokonaisen ihmisen. No, eihän se mitenkään voi olla mahdollista. Jos kuuntelee mitä suurin osa ihmisistä sanoo syömishäiriöisistä odottajista. Minunhan olisi pitänyt viettää tämä aika angstaten pää pöntössä, itkien kahta kermamunkkia ja sitä että puntarissa ei näy enää vain minun painoni - vaan vauvan paino, istukan paino, lapsiveden paino yms. Totta puhuen.. olen minä angstannutkin, muutaman kerran pää pöntössä. Puolet ajasta laskien kaloreita, sitten viisastuen. Välillä hypäten vaa'alla kymmeniä kertoja päivässä. Välillä taas rauhoittuen. Mutta missään vaiheessa en ole ajatellut että minun sairaalloinen haluni syödä liian vähän olisi tämän päivän asia - nyt minä syön kun minun kehoni niin sanoo. Ja se ruoka valuu minun vatsaani, sulaen sieltä energiaksi lapselle.
Miksi minulla silti on useasti niin syyllinen olo siitä että minulla on tämä ongelma? On ollut ja tulee olemaan. Enhän minä juo, en polta, en käytä huumeita tai oksentele. Miksi minulla on huono omatunto siitä että minä tiedän tahtovani olla pienempi. Syödä vähemmän. Eläväni pienestä nälästä. Laskevani kaloreita pitääkseni pääni koossa. Pohjimmiltani vihaavani kaikkea itsessäni.
Muutaman viikon kuluttua Leijonan pentu on minun vatsani ulkopuolella ja saan nähdä konkreettisesti työni tulokset. Silloin en enää ole paheksittu raskaana oleva syömisvammainen - minusta tulee jotakin vielä pahempaa. Olen syömisvammainen äiti - tuokaa poliisi ja ratsuväki - lastensuojeluviranomaiset ja ravitsemusterapeutit ruokakolmioineen. Enhän voi antaa lapselleni terveen aikuisen mallia jos en pidä riisistä.
Raja normaalin ja hulluuden välillä kun on hiuksenhieno.

93

Leijona nostaa minut korkealle - pitää siinä kunnes mekon liukas vuori liu'uttaa tytön pitkin mustaa farkunlahjetta alas maahan. Jalkapohjat kolahtavat ikävästi lattiaan - hetken se vain jomotttaa.
Sinä katsot minuun juuri sillä tavoin - kuin minä olisin metsän kaunein kauris. Se, jonka sinä tahdot syödä.
Minä tapasin sinut talvella. Sinä vuonna talvi tuli myöhässä, pitkälle joulukuun alkuun ilma oli oudon leuto - lämpimiä sateita ja upottavan mutaista maanpintaa korkojen alla. Sitä samaa oli jatkunut niin pitkään että tiesimme kaikki - jotakin täytyi tapahtua. Niin minä ajattelin, makasin hiljaa omassa vanhuuttaan nitisevässä vuoteessani ja kipristelin varpaitani joutilaana. Olo oli niin täysi ja siltikin jotain puuttui. Ja sitten tulit sinä.
Jo ensi hetkestä lähtien peli oli pelattu. Minä rakastaisin sinua aina - niin minä ajattelin kun astuin sinun kyytiisi. Kun on pelännyt koko ikänsä kaikkea, ei lopulta enää jaksa pelätä mitään. I have no fear.
Leijona on "rento ja retee". Saa minut syömään puuroa becel-silmällä keskellä yötä - mansikanmakuista proteiinipatukkaa auton etupenkillä ja juomaan viskiä uudenvuoden aattona. Saa välillä unohtamaan läskit ja lihomisen ja laskemisen ja laihtumisen.
Kuitenkin aina välillä tapahtuu jotakin. Tuntuu sitäpaitsi siltä että syön jatkuvasti liikaa. En ole skarppina. En ollenkaan. Joulukin jatkuvaa ruoka-orgiaa.
Minä tungen hammasharjan varren kurkkuuni sinun vessassasi. Kello on ehkä kaksi. Humala siihen tarvittiin. Ja näkkäriä ja suklaatakin. Ja sen sellaista. Minä todella luulin ettet sinä kuulisi - tai jos kuulisit menisi se humalan piikkiin.
Vaikka tiedäthän sinä sen - minussa on sellainen vika.

92

Se tuntuu liikkuvan vuodenaikojen mukaan, sairaus siis. Syksyllä anoreksia tiukentaa otettaan, kilot karisevat syömättömyyttä pitkälle kevääseen. Alkukesästä päätän parantua, en parane - alan oksentaa. Tunnen itseni niin perin voimattomaksi ja väsyneeksi - likaiseksikin. Tulee taas uusi syksy, ja uusi syöksykierre. Hassua.
Jos joku kysyisi missä olen ollut tai mitä tehnyt, voisin vastata siihen yhdellä lauseella. Olen järjestelmällisesti vältellyt elämää. Vain anorektisina kausina tunnen oikeasti olevani minä - minä ja niin helvetin elossa.

91

Täydellistä kalenteria ei ole olemassakaan.
Aina on jokin vika - pieni, suuri tai keskikokoinen. Liikaa turhia asioita - puhelinmuistio, kartta, eri maiden vaate/kenkä-koot. Hoh-hoo!
Useimmiten vikana kuitenkin on se, ettei yhdelle päivälle ole varattu tarpeeksi tilaa. Siihen on mahduttava ruokalista, mahdollinen liikuntalista sekä muu päiväohjelma. Mieluiten yksi sivu, kellonaikoineen.
Täydellinen kalenteri on musta, kirjankokoinen - täydelliset kulmat, kumilenkki ja sivumerkit. Yksi sivu per päivä ja jokaisen kuun alussa yksi sivu varattuna koko kuun esittelyyn, allekkain - siihen voi vaikka merkitä painotavoitteet ja niiden toteutumisen.
Paljon sivutilaa leikekuville, tilaa kirjoittaa.
Sellainen melkein täydellinen kalenteri minulla oli kerran, silloin kun painoin vähitenkoskaanikinä. Uskon täydellisen kalenterin voimaan tehdä elämästäni täydellisen. Sitä se muka oli silloin. Paino putosi tasaisesti, repsahtelin tasaisesti. Hajosin hitaasti, mutta varmasti.
Tämä viikko on ollut ihan käsittämättömän raskas - olen väsyneempi kuin koskaan. Nälkäisempi.
Eilen nukahdin auton takapenkille, muuttolaatikon päälle. En saanut yöllä unta ja söin jälleen liikaa.
Ehkä kuukautiset alkavat. Ne nimittäin ovat kuin huomaamatta jääneet muutaman kerran välistä. Aivan järjetöntä! Viittä vaille raskaimmassa painossani, jalat tytisten, vatsa pullistellen - kehtaavatkin! Se on varmasti vain stressiä.
Maanantaina olin koulussa siitä oksentelusta huolimatta. Kurkku tunnottomana, silmät verestäen - olin mielestäni harvinaisen läpinäkyvä tapaus.
Asiaa ei parantanut se, että minun parini oli sairastunut ja yhtäkkiä olin siinä vailla päätä jota meikata. Kukaan ei olisi tahtonut minua parikseen - meikkaamaan puolet jonkun kasvoista.
Toki kaikki tahtovat tehdä itse työnsä kokonaisuudessaan ja oppia - enkö minä sitten? Meikkitunnit ovat niin harvassa.
Lopulta ängin itseni johonkin ryhmään - hävetti niin että olisin tahtonut hypätä ikkunasta pää edellä hankeen.
Sain kuitenkin melko hyvän arvosanan päänpuolikkaastani!

PS. Olen harkinnut vakavasti paino/ruoka-asioiden yksityiskohtaistamista (määriä) tässä blogissa, koska tuntuu etten etene mihinkään missään asiassa! En kuitenkaan ole varma onko julkinen nöyryytys kuitenkaan se paras keino.
PPS. ja sitten olen miettinyt sellaista asiaa kuin ILOISET ASIAT elämässäni - sellaisistahan en tänne useinkaan kirjoita, koska tämä on varaventtiilinä kaikelle päinvastaiselle. Se ei kuitenkaan tarkoita että elämä olisi vaan tätä. Siksi olen miettinyt.. haluaako joku kuulla myös iloisia juttuja?
Tavallisia juttuja? Sitä kuinka aurinko paistaa ja räystäät tippuu ja pesin juuri siveltimiä ja palettiveitsiä marseille-saippualla huomista tuntia varten. Sain jopa niskastani pienen pihtiotteen ja kuivaharjasin & rasvasin läskini (sille ei ole arkena koskaan tarpeeksi aikaa)! Läskien rasvaaminen kuulostaa muuten.. aika.. RASVAISELTA. Voitelu ei ole sen parempi. Noh, sanotaan että kosteusvoidetin.

90

Koko päivä on ollut yhtä tykyttävää odotusta, olen kiertänyt itseäni ympäri ja pelännyt
- milloin tämä kaikki lopullisesti hajoaa?
Heräsin aamulla neljältä saamatta enää unta, se ehkä kertookin miksi olen nyt tässä.
Jossakin kielen takana maistuu kotona tehdyn halvajäädykkeen maku ja vatsahapot. En pidä halvasta.
Kahvikonvehdit ja ne kolme ruokalusikallista mutakakkua, jonka revin pakastimesta hengenhädässä - iskin lusikkani siihen jäisenä. Se kelpasi. Vaikka en pidä mutakakusta.
En ylipäänsä pidä kakuista.
En niiden mausta ja vielä vähemmän niiden painosta pingottamassa inhottavasti vatsanahan sisäpuolella.
Minun hampaani jauhavat konemaisen tehokkaasti, nielussa tie on esteetön.
Mitä minä tahdon? Mitä kaipaan? Minne minä oikein haluan?
Jotainhan minä olen vailla - ehkä hieman ravintoa, vaihtelevaa, rasvaisempaa - viljahiilareita ja muuta sellaista. Lämmintä ja tavallista.
Mutta jotainhan minusta täytyy puuttua? Onko minussa jokin vika? Minkä vuoksi minun paha oloni täytyy tukahduttaa ja purkaa näin?
Aamu oli pimeä ja kaunis - makasin hiljaa sängyssä natisevanpuhtaisiin lauantailakanoihin kiertyneenä ja kuuntelin omia ajatuksiani. Pohdin erään typerän romaanin sisältöä - vielä kirjoittamatonta.
Yhtäkkiä mieleeni muistui se yksi yläasteen ihastus, ensimmäinen oikea - klassinen paras ystävä.
Minä halusin olla sinun kanssasi kaikkialla, soittaa niitä aivan liian pitkiä puheluita joilla ei oikeastaan ollut mitään tarkoitusta - isän oli laitettava puhelimeen saldoraja.
Sinä olit niin erilainen kuin minä ja siksi juuri täydellinen, oikeastaan hyvin samanlainen.
Minä puhuin sinulle pojista, vaikka sinä olit se poika. Etkä kuitenkaan ollut. Ethän sinä ollut poika ollenkaan.
Sinusta näki sadan kilometrin päähän ilman minkäänlaista tutkaa mikä sinä olit. Ja vaikka sinä tiedät kaiken sen nyt, tiedät kuka sinä olet ja mitä minä ajattelin - minä en silti osaa määritellä itseäni ja se kiusaa minua.
Tytöt rakastuvat poikiin, niin kerrottiin kun olin pieni - niin minä sitten rakastuin poikiin. Useisiin.
Se kaikki oli oikeastaan hyvin helppoa - tunteiden kehitteleminen. Tai vain esiintyminen siinä näytöksessä. Täyttää odotukset aina ja kaikkialla.
Ehkä siksi minä olen näin pahasti vioittunut, kun en edes itse ota itsestäni selkoa.
Nyt onkin kulunut Se Aika Siitä - voin käydä pesemässä hampaat.
Super-tehokasta rotantappo-tahnaa, hammaslankaa ja silmätipat.
Huomenna edessä ne pelot, jotka veivät taas tämänkin viikonlopun - päivien tehokkaat tunnit ja yön unet.

89

Yhteen viikkoon mahtuu uskomattoman paljon erilaisia ajatuksia, tunteita ja tilanteita.
Maanantaina meillä oli koulukuvaus, tramppasin hammasta purren kameran eteen - ihanien tyttöjen takia. Tahdon saada jonkin pysyvän muiston ihan kaikista. Olkoonkin että itse vähillä meikeillä ja tukka sotkussa muistutin lähinnä jotakin peräkylän hipahtavaa maanviljelijää. Minuutteja ennen kuvausta tytöt lisäsivät meikkiä luokan peilien edessä - yksi suoristi hiuksiaan raudalla, toinen teki banaanivarjostuksia. Ulkopuolisuuden koura kuristaa minut puristaen, kunnes sormien välistä valuu silkkaa mitäänsanomuutta. Salama välähtää ja se on siinä - yhden vuoden kuvottavuus ikuistettu.
Kohta istun koululääkärin pöydän ääressä, tarkoitus on puhua aivan muusta mutta masennukseenhan se menee. Se ikäänkuin huutaa minusta - tursuu leningin leikkauksesta, puskee läpi ihohuokosista. Saan käteeni sellaisen iänikuisen masennus-lomakkeen.
Kysyn mitä tarkoittaa vointi "nyt" tai
"tällä hetkellä" ? Onko se tämä hetki kun istun tässä? Tämä päivä? Viikko? Kuukausi?
Lääkäri vastaa jotakin ympäripyöreää ja ruksaan nopeasti sivut täyteen. Samaltahan se aina näyttää.
Tulos huolestuttaa lääkäriä ja tämä kirjoittaa reseptin. Parasta palata piristeisiin, jos ei muuten kykene, jaksa tai muuta. Pureksin nikotiinitonta nikotiinipurukumia, joita on pahvilootassa pöydällä. Yksittäispakattuina näytteinä.
Tiistaina tulen kesken koulupäivän todella kipeäksi ja vaellan kotiin. Olo on oksettava sisältä ulos asti. Tunnen itseni hirviöksi.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä herään kolmelta saamatta enää unta. Kuumehorkassa alan suorittaa aamutoimia - kolmisen tuntia etuajassa. Kun saan meikin tehtyä, hiukset laitettua - tajuan etten ole oikein terve ja menen suosiolla nukkumaan.
Torstaista en muista muuta kuin että olin ruma ja huonovointinen ja koulussa. Ruokalassa oli tarjolla kahvia ja Runebergin-torttuja. Edessäni istuva tyttö syö omansa lisäksi minun leivokseni - "koska ruoka oli niin pahaa".
Perjantaina ehostuksessa minut pakkeloidaan vahvasti - saan kehuja silmät, suut täyteen.
"Ihanat silmät!"
"Tosi hehkee!"
"Näytät ihan joltain meikkimallilta!"
"Tykkään ihan sikana sun huulista!"
jne. jne.
Itkettää, ahdistaa, masentaa. Totta pirussa näytän paremmalta sata kiloa pakkelia ammattitaitoisesti levitettynä epätäydelliselle pinnalleni kuin ilman. Kymmentä eri pohjatuotetta, valoja ja varjoja - neljää luomivärisävyä ja muuta roskaa.
Kotona hinkkaan puoli tuntia sitä kaikkea irti kasvoistani, käyn läpi hiusrajan, kulmat kolmeen kertaan ja silmiin uppoaa kourallinen vanua.
Lopulta peilistä katson takaisin minä -
vaikkakin täynnä vikoja
mutta luoja tietää se olen kuitenkin minä.
Valheellisuus valui alas viemäristä ja on taas helpompi hengittää.