10

Missä itsekunnioitus? Ylpeys?
Missä järki? Missä inspiraatio?
Enkö minä todella ole katoamisen arvoinen? Mikä minua riivaa? Miksei mikään ole niinkuin ennen? Kuka minun vatsassani asuu, kuplii ja pulputtaa? Kuka saa minun tärisevät käteni työntämään ruokaa alas kurkustani - ja takaisin ylös. Mansikkajäätelö joka maistui aivan siltä pehmisjäätelöltä. Mansikkajäätelöä lautasella, hiuksissa, lattialla, suihkun lattialla valumassa viemäriin. Katson reisiäni ja toivoisin voivani kuristaa itseni hengiltä ajatuksen voimalla.
Miksen minä enää pysty mihinkään? Miksen minä usko itseeni? Miksi minä söin ja oksensin. Ja vieläkin söin ja söin ja söin.
Minusta tuntuu kuin olisin parantuessani menettänyt tyystin ihmisarvoni. Olen vain ahne, vaativa, liikkuva massa joka on täynnä haluja.
Minä en aio enää tuntea huonoa omaatuntoa pepsi maxista. Se on helvetin pientä tämän kaiken rinnalla.

9

Mökillä pohjoisessa, kun mummi vielä eli. Istuin vanhan pirttipöydän ääressä syömässä aamiaismuroja ja lukemassa vanhoja Aku Ankkoja. Heiluttelin paljaita koipiani ja tahmaisia riisimuroja liiskaantui sivujen väliin. Olen ehkä viisi, kuusi-vuotias?
Vanhemmat ostavat illaksi kyläkaupassa myytävää hyvää rahkapullaa, jota ei saa kuin täältä. Pullan kuorrutteet on roiskaistu aika huolimattomasti ja toivon usein että sitä olisi ollut enemmän. Pulla itsessään on kai aika tavallinen, en tiedä, nakersin irti vain kuorrutetun osan.
Loman kohokohta oli lettu-ilta. Mamma paistoi vohveleita vanhalla raudalla punaisen mökin verannalla. Meitä lapsia oli vielä silloin paljon jaolla, ei kuitenkaan kestä kauaa kunnes he tulevat liian vanhoiksi ja lähtevät pois. Etääntyvät. Mutta se oli vasta kun minun mummini lähti.
Nyt ei ole enää Aku Ankkoja, pirttipöytää tai mummia. Akkareiden sivut liimautuivat kiinni ja ne heitettiin pois. Pirttipöytä tuotiin kotiin ja tungettiin varastoon. Mamma haudattiin pohjoiseen.
Rahkapullaakaan ei tehdä enää.
Minun kotini pohjanmaalla nukkuu talviunta. En käy kotonani talvisin, paitsi sen yhden kerran.
Hautajaiset.
Pihassa on lunta, se on oudon autio. Kuin vieras ihminen kotona.
Siitä on jo aikaa kun viimeksi näin sen talvimaiseman, enkä silloinkaan kiinnittänyt siihen järin huomiota. Kuitenkin tiedän miltä sinä näytät. Kaiken tuon lumen alla.
Talon perustukset ikiroudassa. Ikkunat kiinnijäätyneinä. Lumen tuloa ei voi estää.
Minä tyhjenin tuona talvena. Vetäydyin nurkkakammariin kuuntelemaan satukasetteja - Onnelin ja Annelin talo, Upponalle, Saariston lapset, Kalle-mestarietsivä. Päivästä toiseen minä kuuntelin ja lapoin välillä ruokaa suuhuni tuntematta mitään. Minä todella tahdoin olla yksin, satujeni ja suklaavanukkaitteni kanssa. Pidin itseni kiireisenä leikatessani koirien kuvia lehdistä, liimasin niitä vasten äidin tahtoa seinään. Niistä on vieläkin pienet liimatahrat rapatussa seinämässä takan ja leivinuunin takana.
Leiki pieni lapsi, villi ja vapaa. Kuuntele satuja ja syö vanukasta. Ei ole enää montakaan vuotta siihen kun minä alan oksentaa syömäni ruoan.

8

En voi jatkaa näin. En voi olla parantunut. En normaali, tavallinen, kaunis nainen. Rinnat ja takapuoli, reidet ja käsivarret. Rintalasta on enää vieras sana, ei minuun kuuluva. Hautautunut muisto kaiken tämän alla. Minä hajoan. Minun vatsani vainoaa minua. Vaikka kuinka yritän ajatella muuta, en pysty keskittymään kaiken tämän läskin ympäröimänä. En usko myöskään koskaan tottuvani kuukautisiin. Olin tarpeeksi monta vuotta ilman.
Olen niin kauan yrittänyt jaksaa muiden takia. Syödä normaalisti, mitä se on? Ellen syö turvaruokiani, syön yli ymmärryksen. Rajat rikkoontuvat jo entisistä turvaruoistakin. Rahka ja vehnäleseet. Raejuusto ja tonnikala. Kaurapuuro becelillä on vikatikki. Viime parantumisyrityksen jälkeen luulin olleeni lihava, tosiasiassa se oli pientä. Todella pientä tähän verrattuna. Olkoonkin että vajotessani takaisin kotoisen anorektisiin meininkeihin laihduin vielä lisää siitä missä olin ollut ennen pakollista leviämistäni. Alimmasta koskaan saavuttamastani maagisesta 49 kilon painosta tuli yhtäkkiä 43 kiloa. Siksi kai painokin nousi korkeammalle, liikaa kidutusta. Mene ja tiedä.
Äiti sanoo läskin pukevan minua. Se on kuulemma väistämätöntä. Minun kuuluu olla tällainen.
Aloitan liikuntatreenit heti jalan parannuttua. Tai ehkä huomenna. Ehkä nyt?

7

Joulu 2008
Seuraavan vuoden jouluaatto-aamuna minä heräsin kahdeksalta. Nousin ylös, kävin vessassa ja riisuin vaatteeni. Nousin vaa'alle ja painoin 47,1 kiloa.
Nousin kuntopyörälle polkeakseni sitä tasan kolmekymmentä minuuttia. Samalla tähyilin parvekkeen oven ikkunasta vanhempieni autoa. Äidillä ja isällä oli jokavuotinen tapa rynniä jouluaatto-aamuna muiden hullujen kanssa heti kauppojen auettua kahmimaan 50% tarjouksessa olevat joulumakeiset. Usein meille ei mitään normaalihintaista hankittukaan, joten sai aina jännätä, millainen saalis olisi tänä vuonna vuorossa.
Tottahan toki minä ahmin tänäkin jouluna. Ahmiminen vain oli toisenlaista, vähemmän maanista. Järjenmukaisempaa. Ennenkaikkea: vähäisempää.
Santsasin rahkaa ja vehnäleseitä. Muiden syödessä jouluruokia, minä söin paketillisen lihaleikkeleitä.Niitä leivänpäälle tarkoitettuja. Ne olivat kirkuvan punaisia ja suolaisia, toisenlaisia kuin mitä tavallisesti söin. Mutta nyt minä tarvitsin kipeästi juuri tällaista lihaa. En kanaa tai kalaa.
Myöhemmin söin pussillisen pikkuisia porkkanoita kevyen dipin kanssa. Illalla sorruin kevytjäätelöön ja ruisleipään munavoilla. Tämän kaiken lisäksi söin tietysti suklaata. Yritin mahdollisimman tarkasti muistella kuinka spontaania joulumakeisten napsiminen lapsena oli ja jäljittelin sitä parhaani mukaan. Uskoakseni alakanttiin suoritettu suuripiirteinen lasku lähenteli 2500-kilokaloria. Pelkäsin kuollakseni seuraavaa päivää. Turhaan. Ensi vuoden keväänä saavuttaisin 43-kilon painon ja olisin vihdoin tuntuvasti laiha, näkyvästi onneton ja lopulta myös lääkärin diagnoosin mukaan päivänselvä anorektikko.
Uudenvuoden aattona lämmittelin saunassa kevytjäätelön kohmettamia sormiani. Santsasin hieman kasviksia ja muuta jokapäiväistä, uudenvuoden kunniaksi. Vuorokauden vaihtuessa istuin keittiön lattialla syöttämässä koiralle keitettyjä nakkeja. Minä katsoin sen nuollessa lihantuoksuista lattiaa ja sallin itselleni lisää jäätelöä sekä dippivihanneksia. Kerranhan sitä vain eletään, minä ajattelin, vaikka myöhemmin sainkin itkeä itseni yksinäisen katkeraan uneen.

6

Joulu 2007

Ensimmäinen joulu oli kesään asti yhtä loputonta ahtamista. Minun ruumiini kaipasi kipeästi ravintoa kaiken sen kituuttamisen jälkeen, joten heräsin jo kuuden ajoissa syömään reilun 700 kilokalorin käsittävää falafel ateriaa, jota seurasi kello kahdeksan Nalle-Puh-elokuvan ohessa nautittu mansikkainen tofujäätelö. Aamupäivää jatkui vimmatulla suklaan ahmimisella. Illalla, muiden lähtiessä sukulaisten luokse avaamaan lahjoja, jäin minä yksin kotiin syömään. Kuorin paketeistani laihdutusoppaan "Laihdu syömällä" sekä punamustat jalkoihin sidottavat painot tarrakiinnikkeillä.
Yläkerran tietokoneella juttelin ystävieni kanssa messengerissä ja kävin välillä oksentamassa joulutorttuja. Oksentamassa suklaata. Oksentamassa mitä milloinkin.
Aamuyöllä olin suunnitellut itselleni laihdutusoppaan mukaisen uuden ruokavalion, joka tulisi pitämään. Huomenna. Siinä minä makasin kipeän vatsani päällä lattialla ja tuijotin televisiossa patsastelevaa paidatonta Mr. Darcya. Tämä tulisi onnistumaan.
Niin mikä? Jos onnistuminen tarkoittaa yli viiden kilon lihomista lyhyen ajan sisällä tapahtuvan sairaalloisen ketjuahmimisen seurauksena, niin voin myöntää että voitto tuli kirkkaasti kotiin.
Konvehtirasiat eivät tosiaan koskaan loppuneet. "Uusien alkujen" tielle tuli aina uusia kiusauksia. Ja minä takerruin kaikkeen syötäväksi kelpaavaan asenteella "kaikki tai ei mitään".
Sinä uudenvuoden aattona rakettien paukahdellessa ulkona, minä poljin sisällä vimmatusti kuntopyörää ja itkin. Surin kaikkia niitä syötyjä Fazerin maitosuklaakonvehteja. Kellon lyödessä kahtatoista lapoin suuhuni vuorotellen nakkeja, täytekakkua, sipsejä, suklaakonvehteja. Yksin keittiössä.
Huomenna alkaisi kokonaan uusi vuosi, mikä olisikaan parempi sauma aloittaa uusi elämä?

5 (arkiston kätköistä)

Tänä iltana minun ikäväni hyrisee kuin pieni kissanpoikanen. Tai kannettava tietokone. Tai auton moottori.
Minun vatsani on täynnä rakkautta: neljänviljan puuroa ja kurpitsansiemeniä. Kevytlevite-suonsilmä, raejuusto mättäitä. Maustamatonta rahkaa ja luonnonjogurttia. Kuten rakkaus, tämä kaikki satuttaa.
Jätin tänään vehnälese-paketin kaapin nurkkaan, eikä minun vatsaani enää koske. Ei ainakaan kovin paljoa. Käytin vain desin mitallisen.
Runsaan vuoden jatkunut mielettömyys. Pahempaa kuin pahemmatkaan laksatiivit, sillä käyttö oli jatkuvaa, jokapäiväistä kipua. Aamuisin tyhjenen painavasta kivustani aloittaakseni koko rääkin uudestaan.
Tänään olen kai aika ontto, hieman vajaa ja pyörällä päästäni.
Milloin minun kehostani tuli taas naisen keho? Se tuntuu niin kovin vieraalta kaikkine kerroksineen. Vatsat, rinnat ja uhmakkaat lanteet. Rasvaa käsivarsien ympärillä ja pohkeissa. Sisäreisien välinen kurkistusaukko kapenee ja minä kalpenen.
Syöminen tepsi vihdoinkin. Puuro ja leipä tekivät tehtävänsä. Kevytlevite ja siemenet tarrasivat pienet rasvaiset käpälänsä kiinni minuun jääden iholleni roikkumaan ällöttävinä loisen kaltaisina rasvapoimuina.
Kävin tänä aamuna ravintoterapeutilla. Listasimme tavoitteita, joita minun tulisi kai tavoitella.
Minusta tuntuu kuin hän säälisi minua, pientä turpeaa miehen kaltaista naista. Me molemmat tiedämme minun olevan pohjaton ahmatti. Ja me molemmat tiedämme että minun painoni jatkaa nousuaan. Jatkaa kunnes minä räjähdän. Hän katsoo minua kuin anteeksipyytäen, pyytäen anteeksi sitä mitä tuleman pitää. Minä en ole niitä, jotka pystyvät hillitsemään itsensä, minulla ei ole itsekuria. Tiedämme, että vielä minä tulen sortumaan. Sortumaan monta kertaa, epäonnistumaan. Syömään kiellettyä ja kasvamaan suuren suureksi.
"Pienen pieni kiekura, sureksi en tahdo ma"
Hän katsoo minua ja kirjoittaa tavoitteeksi "kevytjäätelöä max. kerran viikossa", aivan kuin minä en olisi tolkuttanut tuota itselleni kokonaisen kolmen vuoden ajan. Ehkä se nyt kuitenkin tapahtuu. Se yksittäinen herkkupäivä-asia. Kuin lasten lauantaipussit. Karkkipäivä ja ihana idylli. Ehkä se nyt tosiaan tapahtuu, kun joku muu käskee.
Minussa on niin suunnaton määrä häpeää.

4

Tänään minä päätin särkeä itse sydämeni. Enhän minä voi rakastaa ketään, kun vihaan itseäni.
Minussa on niin suunnaton määrä häpeää että se jäädyttää jokaisen joka minuun yrittää koskea.
Minusta tuntuu ettei minulla ole enää mitään virkaa. Elämällä ei muuta tarkoitusta kuin neljänkymmenen kilon paino.
Kun sinua ei enää ole, minä en syö. En pureksi, en niele.

3

Yön hiljaisina tunteina minun syyllisyyteni nousee ylös pohjamudista.
Pitkin vetten pintaa liukuvia sudenkorentoja minä ajan takaa, pyydystän niitä suuhuni. Pureskelen ja nielen.
Kilo kilolta ylöspäin minun tahtoni alkaa muuttua vaikeammin tulkittavaksi. Tahtoisin sinun tuntevan minut kokonaan, mutta kuinka voisit, kun minä en edes itse tiedä kuka olen?
Omat haluni ovat kuvottavan likaisia, nyppääntyneitä vaahtokarkkeja, osittain sulaneita, tahmaisia suklaan palasia. Vaikka minun vatsani on täynnä, mieleni huutaa vielä tyhjyyttään.
Minä tahtoisin elää hetkessä ja tehdä kaikkea sitä mitä toisetkin tekevät. Heräävät aamulla, nousevat verkkaisesti syömään aamupalaa, jos on nälkä. Paino sanalla jos. Syömisen jälkeen he aloittavat jokapäiväisen elämänsä. Minun elämäni riippuu sitä kuinka syön : mitä syön, milloin syön, kenen kanssa syön. Miltä tuntuu syömisen jälkeen? Sitä ennen? Syöminen vaikuttaa kaikkeen ja kaikki vaikuttaa syömiseen.
Minä en ole saanut henkeä koko tänä pitkänä päivänä ja silti minä elän.
Minun irvokas täyteen puhallettu ruumiini kuplii, sykkii ja taistelee vastaan. Tuulimyllyjä ei ole tehty voitettaviksi. Minun tuulimyllyni ovat puolen litran jäätelöpaketteja, suuria hatturasiallisia täynnä sekalaisia konvehteja. Kunpa kaikki olisi mennyt toisin. Kunpa minua ei olisi raiskattu. Kunpa minä en olisi itseni raiskaaja.
Olen ollut nyt kipeänä kotona. Kaksi tuskallista päivää liikkumatta. En tajunnutkaan ennen kuinka vähän tosiasiassa olen paikoillani. Se on tapa, josta on niin kovin vaikeaa päästä irti. Haahuilu ympäriinsä, jalan heiluttaminen, siivoaminen, seisominen - pakko liikkua, ei saa istua.
Minulla on ollut nyt paljon aikaa miettiä, suunnitella. Kuinka toteutan tämän kaiken? Kuinka valun takaisin sairauteen tämän kaiken työn jälkeen jonka tein parantumisen eteen? Olen miettinyt asiaa pitkään. En voi jatkaa näin. Minun ei ole tarkoitettu olla näin, ei näillä rinnoilla, kuukautisilla. Ei kahdella iltapalalla, ei nälän kuuntelemisella.
Minä tahdon entisen elämäni takaisin. Tahdon mahtua vanhoihin housuihini. Niihin joita isä pitää kaupasta tulon jälkeen ylhäällä ja nauraa. "Eihän näihin kukaan voi mahtua"
Eipä enää mahdukaan. Ja siitä hyvästä minun perheeni on onnellisempi kuin koskaan. Kaikki muut paitsi minä.
Minä tahdon tuntea nälkää iltaisin ja aamulla. Ajatella vihdoin jotain muutakin kuin ruokaa. Kuinka toteutan ravitsemusterapeutin ruokalistat. Kuinka saan kaiken mitä varmasti tarvitsen etten laihtuisi. Minä en osaa syödä normaalisti. Olen silti sitä yrittänyt. Olen ajatellut muita ja santsannut, unohtanut itseni ja santsannut.
Nyt se on loppu.

2

Sen täytyi olla vuosisadan kusetus.
Minua vedätettiin, höynäytettiin. Vedettiin höplästä ja sahattiin linssiin. Kustiin silmään.
Ne kehtasivat väittää että tulisin taas onnelliseksi.
Aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan ja kahden hedelmän myötä minun elämäni olisi taas elämää.
Minusta tulisi taas kaunis, vahva ja jaksava. Tahtoisin elää.
Syömishäiriö tuntuu sitä pahemmalta mitä enemmän painaa.
Järjenmukaista ja siten ymmärrettävää. Ja nyt minä todellakin painan. Olen tismalleen samankokoinen kuin neljä vuotta sitten. Vai oliko se neljä? En todella enää muista.
Minä kuitenkin myös tunnen itseni sairaammaksi painavempana. Läskin vallatessa yhä suurempia aloja vartaloa, tunnen kuristavan tunteen kurkun ympärillä lisääntyvän. Sairaus kiristää otettaan ja riippuu kiinni minun ruhostani itsepintaisempana kuin koskaan aikaisemmin. Sairaus tekee ilmasta paksua ja vaikeata hengittää. Sairaus tunkee sormensa sisälle minun nenänreijistäni, vaikeuttaen hengitystäni yhä enemmän. Sairaus ei tahdo että minä pystyn mihinkään.
43-kiloisena en koskaan nappaillut ruokahalua hillitseviä Figurel-kapseleita (jotka, sivumennen sanoen tuntuvat vaikuttavan päinvastaisesti), laksatiiveja tai purkillista nesteenpoistajia. En edes oksentanut. En ainakaan kovin usein. 43-kiloisena en tainnut olla epätoivoinen?
Viime viikolla lasisesta vaa'astani loppuivat patterit. "Taas", ajattelin, enkä nähnyt yhtä ainoata syytä uusien hankkimiseen. Miksi minä haluaisin maksaa siitä ilosta että voin päivittäin seurata uusien irstaiden elämäntapojeni jälkiseurauksia? Ylimääräisten iltapalojen jämähtämistä reisiin, turpean aamuvatsan muuttamista numeeriseksi. Minun vatsani ei ole enää aamuisin lainkaan litteä ja silti minulla on nälkä.
Nälkää on vaikea tunnustaa aamu- ja iltapäivisin. Iltaisin minun pääni mustenee ja jääkaappi on yhtäkkiä tyhjä. Oksentelen holtittomasti mihin sattuu - pyttyyn, lavuaariin, parvekkeen kukkalaatikkoon ja lumikasaan leikkimökin nurkalle.
Minun pohjaton ahneuteni jaksaa hämmästyttää minua. Minulla on vihdoin todellista ruokahalua ja se tuntuu vastenmielisemmältä kuin insesti. Minä olen oppinut tekemään hyvää leipää ja lisään sille rasvaa suurin vedoin. Suurella pensselillä minä sudin tietäni sinne mistä ei ole paluuta. Läskien maahan, sinne missä nainen saa huomiota vain vartalon kohoumiensa, noiden ulkoisten syöpäkasvainten takia.
Kun minä painoin 43kiloa, minä sain huomiota. Paljon huomiota. Kaikkein eniten itseltäni.
Melkein kuin tiedostamatta minä vaalin jokaista löysää ihopoimua, kuopalle painunutta vatsaa, kanankoipia joista lihakset söivät itseään. Silloin minä todella tunsin itseni. Istuessani minun luiseen takapuoleeni koski ja selän painaminen vasten tuolin selkää teki auttamattomasti kipeää. Minä tunsin polvieni terävän muodon vasten toisiaan, minä tunsin laajeneva kolon jalkojeni välissä. Tuota tyhjää ilmaa minä rakastin. Silloin minä todella elin ja hengitin. Nyt siitä kaikesta tyhjyydestä ei ole jäljellä enää mitään.
Olen kuin täytetty eläin, irvokkaasti häpäisty, täyteen ahdettu pullisteleva kuori. Minä en tunne enää itseäni. Tunnen vain laajenevat rintani, pystyn takapuoleni ja hyppiessä höllyvän vatsani. Unissani minä kääntelehdin tuskaisena ja hikoan. Vatsassa möyrii, enkä pysty nukkumaan kuin muutaman tunnin unia pätkissä. Uneni ovat kummallisia ja täynnä ihmisiä. Osaa heistä en tunne lainkaan, toista puolta en tahtoisi tunteakaan.
Kertokaa minulle milloin tämä loppuu?

1

Syömishäiriöiset ovat erityinen heimo, ihmisen alalajike. Heidän elämäänsä määräävät tyystin toisenlaiset lait ja käsitykset kuin ihmisten. Joskus tuntuu kuin heidän maailmansakin olisi täysin erillinen. Pieni, turvallinen planeetta "Syömishäiriö", jonka taivaalla tuikkivat öisin tuhannet värikkäästi kuorrutetut muffinit ja jonka joissa virtaa nestemäistä, kuumaa suklaata. Tämän planeetan kiertolaiset, kuut ovat oikeaa juustoa - vuohenjuustoa, kermajuustoa, leipäjuustoa, homejuustoa taikka pienen pieniä kuutioita öljymarinoitua fetajuustoa.
Silloin tällöin sattuu, että muutama avaruudellinen paukkumaissin jyvänen pääsee tunkeutumaan ilmakehän lävitse. Niiden kärventyessä matkalla alas taivaalta sataa popcornia.
Tätä planeettaa määrää sen aurinko, jumala ruoka. Kaiken on pyörittävä sen ympärillä. Jumalan ympärillä me kaikki tanssimme piirileikkiä kädet kohotettuina kohti ilmaa. Me kaikki anorektikot, ortorektikot, bulimikot ja ahmimishäiriöiset. Epätyypillisestä syömishäiriöstä kärsivät kyyristelevät noloina nurkissaan odottaen ylenemistä. Niin erilaisia kuin me kaikki olemmekin, on meillä yksi yhteinen liikuttaja, elämänsäätelijä. Kaikkivaltias jumala.
Meidän planeettamme on kaunis ja ruma. Täynnä kipua ja kyyneleitä, jatkuvaa tyytymättömyyttä ja hampaiden kiristystä. Liian pieniä farkkuja ja hampaiden painaumia rystysissä. Täällä tulivuoret syöksevät oksennusta ja lauantai on nimetty kansainväliseksi karkkipäiväksi, sunnuntait paaston alkajaisiksi.
Olemme olleet täällä jo niin kauan ettemme oikeastaan osaa kaivata muuta. Rakastamme omaa pientä planeettaamme, kylkiluitamme, laksatiivejamme ja tarkoin vaalittuja rutiinejamme. Rakastamme oksennetun jäätelön makua, aspartaamia ja takapuolen terävyyttä pehmustetulla penkillä. Rakastamme ruokaa ja menetettyä naiseutta.
Alipaino on normaalipaino ja ylipaino on normaalipaino. Onko paino ylipäänsä ylipaino?
Muistamme toki aina välillä, joskin hämärästi, sen toisenlaisen tavan elää. Muistamme ehkä lapsuuden kesät ja jäätelötötteröt, hitaat aamupalat sanomalehtineen ja mummon mannapuuron. Puuro oli kuumaa, joten sen syöminen aloitettiin reunoilta.
Muistamme hämärästi tämän kaiken normaalin ja ihanan, entisen elämän, mutta me emme voi enää palata.
Meidän planeettamme on suuri vankila jossa me elämme oman itsemme sisälle telkeämänä. Itseinhomme lamauttamina me hortoilemme päättömästi päivät pitkät. Katoamme karkkimaahan, jossa on vain ääripäitä. Me tunnemme itsemme niin kovin pieniksi - ja silti suuriksi. Me emme koskaan voi olla tarpeeksi vähää, emme koskaan saavuta sitä painottomuuden tilaa, jolla saisimme itsemme kokonaan pyyhittyä pois maailman kartalta. Emme elossa ainakaan. Ja kuitenkin -
Sittenkin kun sydämemme on pysähtynyt ja luumme hapertuneet, turha lihamme mädäntynyt ympäriltämme –
Me olemme silti liikaa.