49

Syön edelleen aika hyvin, olenhan niin kovin tunnollinen. Tiedänhän mitä kaikkea kamalaa tapahtuu, ellei saa niitä kaikkia välttämättömiä höpöhöpö-aineita. Jos lopettaa syömisen. Paino alkaa junnata ja vatsa turpoaa ja tuntee itsensä niin hirveän lihavaksi että itkettää.
"Aika hyvin" on kuitenkin suhteellista, jollekin jo tämä on sairasta. Jollekin sairasta, toiselle tervettä, lopuille liikaa - liian vähän, mitä on kohtuus?
Ihan ensimmäiseksi huomasin jotakin ylimääräistä rintojen yläpuolella. Koulussa vessan peilissä näkyi jotakin pientä ja törröttävää, juuri sillä rakkaalla paikalla - solisluusta seuraavat - minun lempiluuni.
Hipelöin niitä keskittyneesti kokonaisen päivän, en voinut uskoa sitä todeksi - ne ovat taas täällä! Vaikkakaan eivät niin selkeästi kuin silloin joskus, mutta liha niiden ympäriltä on kuin huomaamatta lähtenyt sulamaan pois.
En ole koskaan ymmärtänyt arvostaa solisluita, ovathan ne olleet selvästi paikallaan aina - oli paino mikä tahansa näytän aina siitä kohtaa kovin luisevalta. Mutta nämä luut, ne kuultavat heikosti ihon alta, varjostavat rintalihasta, pistävät esille saaden koko dekolteen vaikuttamaan niin hennolta - sanokoon kuka mitä tahansa, mutta niissä on jotakin hienostunutta. Tai sitten minä olen päästäni vialla.
Jos minua ahdistaa oikein kovasti, pelottaa tai hermostuttaa - minä painan sormeni kylkiluiden väliin, kitkaan hieman tai puristan tiukasti
ja tunnen itseni astetta voimakkaammaksi. Niin typerältä kuin se kuulostaakin. Vielä heikoksi, mutta silti vahvemmaksi.
Minä tahtoisin uuden vaa'an, sellaisen joka mittaa kaiken muun paitsi kuumeen - ja ehkä senkin.

Liikaa vastauksia

Tehtävänanto: Kirjoita itsestäsi 7 faktaa ja sen jälkeen palkitse 7.



Apua. Olen sanoinkuvaamattoman otettu ja iloinen. Tykkään hirveästi kaikenlaisista kyselyistä, mutta tämä tulee olemaan astetta vaikeampi kun tulisi itse keksiä jotakin.. ja sitä on niin hirveän tylsä. Mutta yritän, vaikken oikeastaan tiedä mitä minun tulisi kertoa.



1. Rakastan kaikkea vanhaa - vaatteita, elokuvia, lehtiä, valokuvia, mööpeleitä.. yleensäkin elämää ennen. Lähes kaikki ennen 70-lukua tehty on sanoinkuvaamattoman hauskaa. Lempivuosikymmeneni on 20-luku, silloin oli lantio ja asenne kohdallaan! Yksi ehkä erikoisempi juttu (ainakin pahimpina teini-vuosina kuulosti kavereiden korvaan "tosi ufolta" - rakastan vanhoja suomifilmejä! En niitä "Hei rillumarei"-kammotuksia tosin, en laskisi niitä edes elokuviksi, tai Pekka&Pätkä-filmejä. Ne oli hirveän ahdistavia, ei pelkästään siksi että huumori oli todella kehnoa, vaan kun Isä kertoi Pätkän näyttelijän (Masa Niemen) tappaneen itsensä.

2. Asun pääkaupunkiseudulla ja se on minusta aika kamalaa. Olen pienestä saakka tahtonut asua maalla. Tahtoisin kunnostaa jonkin ikivanhan puutalon ja ehkä viljellä jotakin pientä. Porkkanoita aivan varmasti ainakin, muttei liikaa - etten tulisi enää yhtään keltaisemmaksi.

3. Pelkään ihmisiä. Olen aina pelännyt. Viihdyn todella hyvin itsekseni ja meillä on aina tosi hauskaa, ei ollenkaan tylsää. Keksin hirveän usein tekosyitä sille miksen voisi mennä muiden mukaan, usein ne juontavat juurensa omasta huonommuudesta. En usko että kenelläkään voi olla pahempi alemmuuskompleksi kuin minulla on. Huolimatta lähes sairaalloisesta ujoudesta, en usko että kukaan lähimmäisiä ihmisiä lukuunottamatta tietää kuinka paljon sosiaaliset tilanteet vaativat minulta.

4. Rakastan tuoksuja. Joulu - ne tietynlaiset appelsiinit tai mandariinit, kaneli, vastapaistetut pullat, syksy, kahvi, savukkeet, kynttilät, uudet kirjat, Chanel 5, Diorin J'Adore, vastapestyt lakanat, puu, savu, terva ja pohjanmaan keskikesä.

5. Minun on hirveän vaikeaa olla tyttöjen seurassa. Mietin hirveästi mitä ne minusta ajattelevat ja etten olisi liian sitä tai tätä tai tuota.

6. Uskon että olen pohjimmiltani luovuttaja. En pysty tekemään mitään, ellen kykene siihen sataprosenttisesti. Minusta ei ole olemassa keskihyvää tai hyvää suoritusta. On vain maailman absoluuttisesti paras. Siitä huolimatta olen aina elämässäni suoriutunut suoraansanoen ihan paskasti.

7. Opiskelen kauneudenhoito-alaa, sillä en päässyt tekemään sitä mitä olen aina halunnut tehdä. Vain sitä yhtä ja ainoaa. Kauneudenhoito-ala on hirveän sosiaalista ja se tulee ennenpitkää tappamaan minut, paine olla läsnä ja unohtaa omat murheet on 24/7 eikä se todellakaan tule minulta luonnostaan.

En yhtään tiedä kenet minun pitäisi haastaa, kun en tiedä ketkä kaikki ovat jo tämän tehneet (ja tuntuu että kaikki ovat), joten pilaan koko jutun haastamalla juuri sinut, joka luet tämän tekstin juuri tässä näin.

48

Minä olen 22-vuotias nainen enkä minä osaa puhua.
Menetin puhekykyni viitisen vuotta sitten. Siitä on verrattain vähän aikaa, mutta silti tarpeeksi - herättääkseen aika ajoin epäilykseni:
"Olenko koskaan osannutkaan?"
Kun pohja epäilyksille on muodostunut - siemenet kylvetty tai peruskivi laskettu, on tasaisin väliajoin palattava alkuun kyseenalaistamaan tätä kaikkea.
Jos puheeni menetystä tarkasteltaisiin lineaarisesti, piirrettäisiin jana, sen alkupäässä olisit sinä.
Yritän toisinaan uskotella itselleni ettei se ollut sinun syysi - säästyisin mielipahalta, voisin uskotella itselleni kaiken olleen vain sattumaa. Koko tapahtumasarja väistämätön - tähtiin kirjoitettu, mahdotonta estää.
Kun tunnustan kaiken todella olleen sinun syytäsi, puolittuu taakka välittömästi - mutta myös minussa on syy - typeränä annoin kaiken tapahtua.
Jos nyt osaisin puhua, antaisin varmasti itseni kuulla kunniani - haukkuisin ja räksyttäisin, sanoja säästelemättä. Mutta kiitos kohtalon oikkujen, minähän en osaa puhua, saan tyytyä päänsisäiseen parjaukseen.
Vastateroitettujen sanojen jatkuva liike niiden viuhuessa edestakaisin mielen tyhjässä, eikä se ole ollenkaan sama asia.

47

Minulla on eräs pakkomielle, pieni päähänpinttymä joka vallatessaan minun mieleni saa kaiken rumaksi.
Silloin, järjellisten ajatusten väistyessä päästäni - tartun suurentavaan peiliin, komedorautaan ja injektioneulaan.
Se pakkomielle on iho. Kaunis iho, täydellinen iho - ei näpyn näppyä ikinäkoskaanmilloinkaan.
Jonkin aikaa se melkein onnistui, oikeastaan pääsin aika vähällä.
Kunnes sitten nyt. Olen yksinkertaisesti rasittanut mieltä ja ihoa aivan liikaa. Tälle on nimikin, jokin nuorten tyttöjen psyykkinen akne - tila jossa henkiset ongelmat purkautuvat ihon ylihoitamisena, aiheuttaen enemmän tai vähemmän tuhoa.
Oikeastaan tiedän ettei minulla ole aknea, tämä on pientä siihen verrattuna. Iho on vain ärtynyt.
Silti tämä on samalla aivan liian suurta, en ole tottunut, en ymmärrä enkä pysty tai kykene.
Siksi linnoittaudun kotiin, en tahdo nähdä ketään, en tahdo että kukaan tietää. Jo puhelimessa puhuminen ja koulussa käyminen on ahdistavaa.
Lasken yksittäisiä näppyjä naamastani, jo kypsyneitä ja vasta kehittyviä.
Ei ollut sattumaa että ajauduin opiskelemaan alaa, joka antaa täydet valmiudet toteuttaa tätä ahdistuksen kanavointia.
Jätin viime viikonloppuna väliin luokkabileet, koska olin vain yksinkertaisesti niin kamala. Onneksi kukaan ei kysynyt sen yksityiskohtaisemmin miksi en tullut. En osaa valehdella niin hyvin kuin luulisi - äänen korkeus nousee pari, kolme astetta ja kädet vaeltavat - haromaan hiuksia, raapimaan korvallista, pyyhkäisemään otsaa. Katse sohii sinne tänne.
Susi ei ole enää sama kuin ennen, vaan vaativampi, jollain tapaa agressiivinen. Pyörin öisin sängyssäni saamatta unta, sillä minua ahdistaa - se kuinka tiedän ettei minulla oikeastaan olisi aikaa taikka kykyä vastata Suden vaateisiin.
Ja silti minä pidän Sudesta niin sanomattoman paljon, pidän vaikka Suden rakkaus on kyseenalaista - sanat hukassa, sydän lukossa ja minä kaukana niin kaukana.
Mutta ei Sutta yksin voi syyttää, ei vaikka minä hairahtaisinkin. Ja hairahdinhan minä. Syrjähyppyyn sen vanhan kanssa, useampaankin kertaan.
Elämään ei siinä hetkessä vain mahdu mitään muuta kuin se tunne, tunne siitä että on yhtä tyhjää kaulasta varpaisiin asti. Teen pitkää päivää koulussa ja kuin ihmeen kaupalla virta tulee minusta itsestäni. Minimaalisen kasvis/kahvi-aamupalan ja naurettavan dippivihannes-lounaan vakiinnuttaessa paikkansa minun arkipäivissäni - minä olen mennyttä.
Iltapäivästä puhe on jo käsittämätöntä sanojen sekamelskaa, aivot käyvät ylikierroksilla ja huulet ovat rohtuneet hieman rikki. Silti se on aina yhtä ihanaa, se minun ainoa oikea rakastajani. Sen ansiosta jaksan tehdä kaiken ja enemmänkin, välittää toisista enemmän kuin itsestäni ja olla ajattelematta. Täydellinen rakastaja.

46 (kaksi vuotta sitten)

Minulla on päässäni suuri solmu.
Se on pääni sisällä kuoren suojassa, eikä kukaan muu tiedä sen olemassa olosta. Vain minä tiedän.
Solmu on niin suuri että se hädintuskin tuntuu miltään. Tiedättehän, kuinka asiat kasvaessaan kadottavat lopulta merkityksensä ja katoavat kokonaan.
Solmu on niin suuri, että vaikka se olisi kasvanut pääni ulkopuolella, kukaan ei siltikään huomaisi. Suuruus sokaisee, nähdäkseen suurempia kokonaisuuksia täytyy peruuttaa taaksepäin. Harvat pystyvät siihen, harvat tahtovat peruuttaa. Vielä harvemmat hahmottavat kuvan vaikka olisivatkin tarpeeksi kaukana. Suuruus leikkii heidän kanssaan, tai ehkä se leikkii heillä.
En tiedä mistä solmu sai alkunsa. Tiedän vain sen ettei se tapahtunut äkkiseltään. Siltä kesti vuosia kasvattaa pitkät lonkeronsa ja vuosia kesti niiden kuroutuessa yhteen - vuosia niiden kiristyessä.
Luultavasti se kehittyy vieläkin, tämä on vain yksi sen lukuisista välivaiheista.
Solmu kasvattaa pitkiä lonkeroitaan, jotka kiristyessään muuttavat minua. Lukittautuessaan ne saavat minut tekemään asioita, tai vielä useammin olemaan tekemättä.
Solmuni painavat minua kipeästi, vaikken enää tunnekaan mitään - ymmärrän silti niiden voiman nähdessäni konkreettisen jäljen.
Kannan raskaita lukkoja mukanani minne ikinä menenkin, ne ovat aina osa minua. En saata kaivautua niin syvälle, että muistaisin elämäni ilman niitä. Onko sellaista ollutkaan? Ehkä ne ovat olleet läsnä alusta alkaen - joskus enemmän, toisinaan vähemmän.
Solmujen päät ovat punaisia nauhoja, ne muistuttavat minua jostakin. Nauhat värjäävät koko solmun punaiseksi. Solmuista puna leviää kaikkialle minussa, jotten unohtaisi. Salakavalasti olen kauttaaltani kirkuvan punainen - sisältä ulos, ulkoa sisälle. Niin se toimii.
Punaisuus häiritsee minua, sen tehtyä vallankaappauksen kehossani, syrjäyttäen aivoni ja aistini - en enää tiedä mitä on jäljellä.
Mutta olen ollut tottelematon, tarvitsen jatkuvaa muistutusta, enää ei ohut lanka ranteeni ympärillä auta.
Olen immuuni, pelkään että tulee päivä jolloin mikään ei enää riitä. Tulee aamu jolloin en herääkään. Olen kuollut.
Lonkerot ovat yön hiljaisina tunteina kiemurrelleet ulos sisältäni ja tukahduttaneet minut - olen yhtä suurta lankakerää. Pelkkää punaista. Siellä täällä kaistale valkeaa ihoa, pinta-alaltaan mitätöntä.
Kysyin äidiltä, "Milloin tämä loppuu?"
Hänkään ei tiedä.

Haaste

Tämä ei ikävä kyllä ole niitä "laihistellaan yhdessä arkkuun asti"-haasteita, vaan tahtoisin kuulla mistä Te pidätte itsessänne.
Ihmisillä on yleensäkin taipumusta (jo ilman syömishäiriötäkin) keskittyä ainoastaan huonoihin puoliinsa, joten saattaa vaatia hieman pohtimista, mutta olen aivan varma että jotakin löytyy. Saa laittaa niin monta kuin keksii ja voivat olla niin pinnallisia kuin vaikka luonteeseen liittyviä juttuja.

this is how I feel

(Buster Keaton)

45

Poikaystävien tekemät voileivät - näytöllä pauhaa Monthy Python, lasissa poreilee armas Pepsi Max ja kello lähentelee kahta. Enkä minä suinkaan ole nukkumassa. Silloin kun minä olin vielä nuori ja edes osittain vapaa, ruoka ei ollut ainoana mielessä. Ei täytynyt ajatella painonhallinnan kannalta optimaalisia yöunia, yösyömistä ja sen sellaista.
Nykyäänhän ruoka määrittää kaiken, sitä ajatellaan ensimmäisenä aamulla herätessä, viimeisenä nukkumaan mentäessä ja kaikkina niinä aikoina siinä välissä. Unet tosin ovat painon "normalisoitumisen" ansiosta täyttyneet muillakin asioilla - tai enhän minä voi muistaa kaikkea. Se oli oikeastaan ensimmäinen terveyden merkki jonka huomasin, uniini tuli ihmisiä. Pula-aikana unissani ei ollut ketään eikä mitään - vain ruoka. Minä ruokakaupassa, minä pähkäilemässä, pyörittelemässä, ehkä syömässä? Aamuyöllä heräsin kylmänä hiestä, päässä takoi: SÖINKÖ TODELLA?!
Nyt sairauteen takaisin valumis-vaiheessa, unissa ei ole ketään, tai ehkä ei ole mitään unia - tai sitten en vain muista.
Ruoan minä muistan aina. Poikaystäviäkin paremmin muistan heidän ruokansa.
Poikaystävä 1:llä pidettiin maailman parhaita elokuvaviikonloppuja - vähintään kolmea eri sipsiä, dippejä ja limua (en edes muista oliko se tavallista vai lightia). Tämän pojan kanssa syödessä sain yleensä vain neljäsosan siitä mitä olisin normaalisti syönyt, koska söin niin hitaasti - siitä oikeastaan alkoikin huono kausi. Tai hyvä, taisiis sairas. Parasta oli etteivät savukkeet koskaan loppuneen ja maaseudulla välimatkat olivat niin pitkiä - aamuyöllä kotiin palatessa humala vaimensi kaiken fyysisen kivun ja kyvyttömyyden - jopa minä talsin järjettömiä matkoja tienvarsia pitkin, valittamatta. Laihduinlaihduinlaihduin. Ja menetin järkeni.
Poikaystävä 6:n perheessä syötiin aina päivällistä yhdessä.
Viikonloppuisin lapset ja aikuiset saivat lauantain karkkipäivä-karkit, jotka jaettiin tasan tarkkaan. Joskus jopa laskin että hopeatoffeet menivät juuri oikein - meniväthän ne. Laskin kuitenkin vielä kerran varmuuden vuoksi. Söin muutamia kertoja pojan perheen kanssa, mutta myöhemmin aloin jäädä yksin makuuhuoneeseen jumppaamaan - vaikka se tuntui todella epäkohteliaalta. Olin kasvanut niin ulos itsestäni että jotain oli tehtävä.
Seitsemäs poika oli Kettu. Ketun kanssa ei voinut syödä, joten paahdoin pitkät päivät aamusta iltaan syömättä ja välillä juomattakin - jottei vatsassa varmasti olisi mitään. Illalla kotiin palatessa kauhoin ennen nukkumaanmenoa vatsani täyteen kaikkea mahdollista, aivan mitä tahansa. Muistan syömisen jälkeisen vatsanväänteen, jota ihmettelin äidilleni - mistä lie johtuu.
Rakastuin syksyllä puuroon ja söimme sitä Ketun kanssa yhdessä minun sängylläni katsoen Maija Poppasta. Paljon merisuolaa.
Kettu vietti jouluaaton meidän luonamme ja muistan siskoni tuijotuksen, kun söimme tavallista veteenkeitettyä puuroa avonaisten jouluherkkujen edessä. Otin muutaman Wiener Nougatin, mutta se ei vain tuntunut oikealta - ahdisti jotenkin. En ymmärtänyt miksi pitäisi.
Kun muutin Ketun luo aloin maanisesti täyttämään kaappeja hyvällä ruoalla ja herkuilla. Minulle oli tärkeää että kaikkea löytyi, vaikken itse niitä käyttäisikään. Tein erillisen herkkuvaraston katonrajan kaapin kahdelle hyllylle ja lisäsin sitä mukaa kun Kettu söi.
Minun hyllylläni kylmäkaapissa oli Pepsi Maxia, mansikkajogurttia ja porkkanoita.
Ketun ollessa työssä minä siivosin asuntoa, kävin kaupassa ja opiskelin vähän. Olin täydellinen kotirouva ja laitoin illallisen valmiiksi juuri oikealla hetkellä miehen saapuessa. Ketun syödessä minä tiskasin, sillä olin itse jo syönyt - mahdollisesti.
Juoksin korkean talon rappusia ylös ja alas. Kolmannella kerralla ylös saapuessani aloin jo voida pahoin ja pujahdin ullakon säilytystiloihin.
Siellä oli niin kotoisaa ja vanhanaikaista, kuin ei olisi kaupungissa ollenkaan. Istuin hetkeksi lattialle vetämään henkeä ja minua alkoi liikenteen vaimeasta kumusta huolimatta hiukan hermostuttaa. Lattialla oli pölyä ja roskaa ja - vanha valokuva. Siinä mies aikojen takaa katsoi suoraan kameraan - niin totisena ja ylväänä. Se oli siinä tilanteessa pelottavaa. Koetin myöhemmin selittää Ketulle, mutta tuloksetta. Kettu ei ymmärtänyt minun pelkotilojani, jotka lisääntyivät ja alkoivat vallata kohtuutonta pinta-alaa minun elämässäni. Ruoka pelotti, ihmiset pelottivat, yksinoleminen, yhdessäoleminen - hengittäminen ja eläminen.
Silloin päätin että voisin hallita pelkojani ruokaa säännöstelemällä.

44 (RUOKA)

Jokaisella meistä on omia outouksia ruoan suhteen, mieltymyksiä, tapoja, vaihtuvia kausia. Turva-ruuat ja neruuatjoitaeiajatella - niin hyvät että ne on pahoja. Sitten on vielä ne ruuat joita ei ole olemassakaan, eli ne joista ei pidetä. Joskus käy niin että ns. vaarallisista ruoista tulee lopulta niitä pahoja ruokia. Niitä välttelee ehkä niin kauan ettei niistä enää välitä. Tai sitten huomaa että syömishäiriö on antanut niille aivan liian suuren arvon, sellaisen jota ne ei ansaitse. Minulle kävi niin kaiken ns. herkkuruoan kanssa. Anoreksian ensimmäisellä kaudella rakastin taloussuklaata ja söin sitä päivittäin. Söin, laihduin ja äitiä nauratti. Eihän sitä voi laihtua jos syö suklaata, niinpä niin. Ensimmäisellä kaudella kiinnitin huomiota kahteen seikkaan, kalorit ja aika. En saanut syödä koskaan yli tuhatta tai kuuden jälkeen. Kun vuoden jälkeen löysin itseni iltaisin pohjalta lähes hengettömänä aloin pohtia uutta suunnitelmaa, nipistä aamusta - lisää iltaan. Silloin rakastuin ravintoaineisiin. Proteiinit hyvä, rasva ja hiilarit paha. Ruokavaliossani ei ollut enää edes suklaa-rasvoja vaan aivan törkeästi proteiinia. Hiilihydraatit vähenivät lopulta jopa niin, etten tahtonut syödä hedelmiä tai marjoja. Järkevää. Elin siis periaatteessa rahkalla ja raejuustolla ja hmm.. ohutleikkeleillä, tonnikalalla (entinen pitkänmatkan kasvissyöjä - tässä äidillä ja siskolla oli sulattelemista!) ja ketsupilla. Kaiken tämän kuorrutin vehnäleseillä - nehän on hiilareita... (!) sekä vedin tuhottomat määrät vihanneksia. Sitten jouduinkin hoitoon.
Ns. paranemisen jälkeen olenkin kääntänyt kelkkani kaikelle tuolle eläinproteiinille, jonka varassa elin niin pitkään. Se on hirveän vaikeaa, sillä tiedostan että maitotuotteiden käyttö on yhteydessä laihtumiseen ja painonhallintaan. En silti voi enää käyttää tuota korttia, totaalikieltäytymisen varjolla on myös aivan liian helppoa olla syömättä muiden tekemää ruokaa, kouluruokaa, äidin ruokaa, ruokaa ylipäänsä. Mitään edellistä en kyllä syönyt ennenkään, mutta nyt olo ei ole ihan yhtä syyllinen kieltäytymisen jälkeen.
Nykyään siis omasta kaapista löytyy ne perusasiat, joista en juuri poikkea(kerron jäljessä mitä ne ovat):
-Hiutaleet (4-viljan & tietyt luomukaurahiutaleet, vehnäruis&kaura-lesesekoitus ja erillinen vehnälese jatkamaan puuroja
-Sokerittomia marja/hedelmäsoseita kouluun
-Maustamaton soijajogurtti
-Maustamaton tofu
-Hummus ja Becel
-Pavut, linssit ja herneet
-Lähes kaikki kasvikset
-Marjat ja omena
-Sinappi
-Pellavansiemeniä joskus pilttisoseisiin
-Välillä muutama manteli tai kurpitsansiemeniä koulussa
Jos "ahmin" menevät ne kalorit yleensä noihin "perusruokiin" tai sitten jos tapahtuu ihan hirveitä, niin
-Sokeriton sorbetti (erästietty)
-Ruisleipä, näkkärit
-Kaurajogurtti
Tunnen myös aika paljolti syyllisyyttä pepsi maxista, pastilleista, purkasta ja vitamiiniporetableteista - joiden käyttö ei kuitenkaan ole onneksi kovin eksessiivistä.
Inhoan nestekaloreita, pastaa, riisiä, perunaa sekä poikkeuksetta kaikkea lämmintä. Yleensä jäähdytän teen, kahvin ja puuron - sillä kuumana kaikki tuntuu jotenkin syövyttävältä sisällä. En myöskään välitä niistä ns. herkuista, roskaruuasta, suklaasta ja karkeista. Jäätelö on ehkä sellainen mistä vanhaminä voisi pitää, mutta en silti saa itse aikaiseksi ostaa muuta kuin sitä nimeltämainitsematonta hirviötä, joka nostattaa vatsan viisinkertaiseksi ja aiheuttaa kouristuskohtauksia.
Syön siis aika paljon kasviksia joita dippaan hummukseen. Ne käsitän ns. ruokana - yleensä lounaaksi. Herneitä syön jäisenä yleensä sinapin kanssa. Marjoja pakkasesta vähän kohmeisina. Omena paloiteltuna, mikrotettuna ja kane- öö-- loituna?
Maustamatonta soijajogurttia ja tofua yksikseen, jälkimmäistä pieninä siivuina. Puuroa jossa on annosta kohden hiutaleita 1/2dl, leseitä 1/2-1dl ja ne hurjat 10g beceliä, josta tulee aina niin ikävä ja ahne olo. Papuja ja linssejä suolan kanssa. Niinkuin puuroakin. Suola on myös sellainen joka aiheuttaa välillä vähän liiankin ison morkkiksen.
Hmmm.. nyt ei tule mieleen enempää tästä aiheesta ja minusta tuntuu että ahdistan jo tällä ruoka-aiheisella avautumisella monia. Nyt ihan ensiksikin itseäni.

43

Minä en ehkä saisi lukea toisten blogeja. Olen yrittänyt välttää sitä viimeiseen asti, mutta kun aloitin taas sunnuntaina - en saanut enää silmiäni irti. Tekstit, kieli ja muoto - joukko täydellisiä ihmisiä. Niin sairaan täydellisiä.
Ja nyt, niin - tunnen itseni todella alhaiseksi ja epäonnistuneeksi.
Tänään on taas sellainen päivä jona ei osaa yhtikäs mitään. Ei osaa, ole, pysty, kykene.
Saappaiden kannat kopisevat syksyisten katujen kivetyksellä kaupungin sokkeloissa. Korot liiskaavat alleen nahistuneita lehtiä - keltaisia ja punaista.
Tämä on labyrintti.
En jaksa tehdä iltapäivän koulutöitä vaan pakenen - kotiin omalle parvekkeelle. Suuressa villatakissa on niin pieni, vaikkei todellisuudessa olisikaan. Sininen metallituoli pelastettiin purettavasta autiotalosta ja senkin päälle äiti on ennättänyt kiinnittää pehmusteen.
Veljen viikonlopusta on jäänyt muutama pikkusikari ja minä sytytän toisen, vaikkei polttaminen itsessään ole niin tärkeää. Se on se tuoksu.
Minä oksensin taas sunnuntaina, kai se oli odotettavissa. Liikaa puuroa ja yksi suklaasoijavanukas. Oksensin ja itkin. Sitten pureskelin peukaloni kynsinauhan piloille ja katsoin Tuntemattoman sotilaan - ja itkin taas.
Mietin ettei minulla ehkä ole ongelmaa, jos oksennan vain kerran viikossa. Sehän tekee neljä kertaa kuussa. Ei niin mitään ongelmaa.
En käsitä kuinka kukaan pystyy tekemään Sitä useammin, minulle tulee jo yhdestä kerrasta huono olo. Enkä käsitä kuinka Ne Muut pystyvät hoitamaan sen niin siististi.
Minun tyhjentymiseni on aina rumaa ja äänekästä, helvetin sottaista ja hidasta. Silmät vuotavat, valuttavat meikit poskille ja oksennusta on pitkin ja poikin. Jälkeenpäin päässä takoo kipu ja kurkku on raastettu reiluin vedoin.
Minä en ole täydellinen yhden omenan tyttö, en edes kahden omenan.
Enkä liioin suihkulähteen marmorinen jumalatar - kestopigmenteissään, silmänvalkuaiset vitivalkoisina.
Mikä minä sitten olen? Missä minä olen ja milloin?
Tiedän kyllä mitä minä haluan, mutta kysymys kuuluu -
onko minusta siihen?

42

En tiedä millaisia ajatuksia pikkulapsilla yleensä on, mutta minun päänsisäinen maailmani on aina ollut muuttumaton.
Olin hiukan pikkuvanha, melko pohtivainen ja suunnattoman itseinhoinen rimppakinttu. Rimppakinttu siihen saakka kun jotakin meni vikaan ja aloin lääkitä itseäni ruoalla. Nykyisin en tunne mitään muuta tapaa, hämärästi ehkä muistaa häivähdyksen normaalielämästä - palan sieltä, toisen täältä.
Minä vihaan kuvanpalvontaa, olen aina vihannut, mutta siltikin minun elämäni on pyörinyt juuri ulkonäön ympärillä. Jo lapsesta saakka velloin itsesäälissä mahamakkaroitani puristellen, jo ala-asteen loppuvaiheessa jäin monia kertoja pois koulusta muutaman yksittäisen näppylän takia ja lukiossa skippasin kokonaisia jaksoja ulkonäköahdistusten käytyä sietämättömäksi. Surullista ja aivan järjetöntä - järjettömän naurettavaa.
Ehkä kaikista selvimmin viha ulkonäköä kohtaan näkyy kuitenkin tavassa, jolla välttelen sosiaalisia tilanteita ja valokuvauksen kohteeksi joutumista. Minusta ei ole yksittäistä rippikuvaa, ylioppilaskuvaa, muutama koulukuva puuttuu välistä - yhden kuvan päälle olen oman naamani kohdalle sutannut mustalla tussilla. Se oli neljännen luokan ryhmäkuva, näytin siinä ylimitoitetulta syöttöporsaalta. Muistan miten järkytyin nähdessäni kuvat, "olenko minä todella Noin lihava?"
Minun mummini isoäiti vältteli myös kuvatuksi tulemista, joskin perusteellisemmin kuin minä. Hänestä ei ole mitään jäljellä. Minun mummini kertoi hänen olleen jumalaisen kaunis, mutta hävenneen isorokon jättämiä arpia kasvoissaan.
Silloin se oli varmasti helpompaa, kuvia kun ei räpsitty yhtä tiuhaan tahtiin kuin nykyisin. Jotkut valokuvaavat itseään melkein päivittäin. Minä en pystyisi siihen. Olisi edes kerran vuodessa se kaunis päivä.

41

Jotta minusta ei jäisi liian tehokasta kuvaa täytyy kertoa mitä tapahtui seuraavaksi.
Olin syömässä kaurapuuroa. Ihan itseni kanssa sovimme tästä, luvallista siis. Mutta mitäs mitäs, ihan pehmeitä Reissumies-ruisleipiä. Perhepakkaus.
Pienenä inhosin reissumiehiä, inhosin niitä myös isompana. Aina oikeastaan. Paitsi nykyisin, mikä tahansa kelpaa mikä on ruisleipää.
Otan nopeasti leipäkaksikon alemman puolen, sillä olen tottunut siihen että ruispaloissa ne ovat kevyempiä kuin ylempi osa. Olen ehtinyt mussuttaa jo melkein kokonaisen puolikkaan kun huomaan katsoa että alaosahan on reilut KAKSI kertaa isompi kuin päällyspuoli. Paniikin aika.
Jotenkin aivoni kieltäytyvät järkeilemästä ja niin syön automatisoituna myös toisen puolen. Salamannopea paahto, beceliä, ehdinkö pureksia? No ehkä melkein. Jos ei paahda, leipään on tukehtua.
Voi helvetti.
Liian täysinäinen olo, joten menen suihkuun. On toimittava nopeasti, äiti vei koirat ulos, kyse on sekunneista.
Hammasharjanvarsi kurkkuun ja kamat veks. Tai se mitä lähtee. En pysty ajattelemaan toimituksen aikana yleensä muuta kuin sen että todella ansaitsen tämän. Niin käy nytkin.
Loppua kohden tofunpalaset jäävät siivilään ja vesi alkaa nousta nilkkojeni ympärillä. Tökin hätäisesti niitä pienemmiksi ja ne solahtavat kuin solahtavatkin viemäriin. Ajattelen kuinka ällöttävää, noinko isoja palasia nielin? Muutenhan tässä ei ole mitään ällöttävää.
Vaahdotan greipin tuoksuista marseille-nestesaippuaa nakkisormieni välissä ja annan sen valua vartaloani pitkin alas suihkukaapin laitoja. Pesen poskia pitkin valuneet meikit, purskuttelen suuni vedellä, palautan hammasharjan tavalliseen paikkaan. Nappaan supertehokkaan purukumin ja katson itseäni peilistä.
Ei jää mitään jälkiä. Paitsi ehkä minun sisälleni ja viemäriin.
Sama_vitun_asia.

40

Läheisellä naisten kuntosalilla on sunnuntaina avoimet ovet, liittymismaksu-tarjous houkuttelee. Maistan suussani jo veren.
Tajusin tänään ettei muita vaihtoehtoja enää ole, voin niin hirveän huonosti tässä ruumiissa. Terveys ei ole tekosyy.
Koulussa kaikki ovat niin hirveän paljon pienempiä, kauniimpia, kaikin tavoin parempia.
Ei mitään överiä syömättömyyttä, mutta paluu vanhaan. Sehän ei ollut radikaalia. Pakko, pakko ja vielä kerran pakko.
Ainoa mikä tässä tuntuu oudolle on se, kun tietää jo mihin on menossa taas. Ainahan sen tietää, ehkä jo sillä ensimmäisellä kerralla.
Jos olen kiltisti, ehdin laihtua ainakin neljä kiloa ennen ensi-iltaa.